Takaisin töihin - eli tarina valokuvaajasta joka ei kuvannut
Sairastuin krooniseen migreeniin 2016, ja jouduin luopumaan täyspäiväisen yrittäjän toimesta. Minulla oli valtavia päänsärkyjä n. joka toinen päivä eikä mitään hajua mistä ne johtui tai mikä tilanteeseen voisi auttaa. En uskaltanut varata kuvauksia koska ikinä ei tiennyt milloin migreeni iskisi. Se oli aika kamalaa aikaa. En ole mikään hyvä kirjoittaja, mutta yritän kuitenkin kertoa pienen tarinan siitä kuinka pääsin taas oman itseni herraksi.
Migreenit alkoivat pikkuhiljaa. Elokuussa 2015 sain ensimmäisen kohtauksen enkä edes tiennyt mikä se oli. Pikkuhiljaa kroppa alkoi tehdä tenää ja marras-joulukuussa tiedostin jo oikein hyvin ettei kaikki ollut kohdillaan. Seuraavan vuoden alussa alkoi varsinainen krooninen migreeni. Joka toinen tai kolmas päivä makasin sängyssä pimeässä huoneessa koko päivän.
Eikä mitään hajua mistä se johtui…
Olin jo edellisena vuotena huomannut ettei kroppani ollut tyytyväinen tilanteeseeni. Olin jatkuvasti flunssainen ja väsynyt. Tästä johtuen päättelin että teen ihan liikaa töitä ( ja niin varmaan teinkin). Tein päätöksen että tästä lähtien työskentelen vain 4 tuntia päivässä ja lopun ajasta teen kaikkea muuta. Ajattelin että tämän täytyy toimia, koska joka puolella toitotetaan kuinka yrittäjät ajavat itsensä piippuun. Senhän täytyi päteä myös minuun.
No, tämähän ei auttanut vaan pahensi tilannetta tosi paljon. Aloin huolestumaan rahatilanteesta enemmän ja enemmän (tietysti koska tein vähemmän, tulotkin tippuivat) ja valvoin öitä miettien mistä ensi kuun tulot tulevat. Aloin olla jatkuvasti stressaantuneempi ja sen sijaan että olisin pysähtynyt ja arvioinut tilanteeni, tein vain paniikissa kalliita mainospäätöksiä, jotta saisin heti rahaa. Tässä vaiheessa luulen että asiakkaatkin alkoivat huomata eron entisen leppoisan kuvaaja-tädin ja nykyisen hengästyneen ja kalpean yrittäjän välillä.
Silloin päätin että tämäpä riittää tästä. Lähipiirini oli jo muutamaan otteeseen ehdotellut että laittaisin yrityksen lepäämään vähäksi aikaa ja keskittyisin paranemiseen, mutta nyt vasta itse havahduin sen tekemään. Se tuntui ihan hirveältä. Täydelliseltä luovuttamiselta. Mutta ymmärrän tietysti nyt että se oli pakkotilanne.
En tajunnut aluksi ollenkaan miksi migreenit ja päänsäryt jatkuivat tämän jälkeenkin. Joka toinen päivä melkein kellontarkkuudella. Kesti monta kuukautta, kunnes joku minua huomattavasti viisaampi huomasi kysäistä että mitäköhän minun kroppa kuvittelee näillä päänsäryillä saavansa aikaan? Aluksi olin huvittunut ja vähän loukkaantunutkin ajatuksesta että päänsäryillä olisi jokin suurempi tarkoitus. Mutta mitä enemmän aloin asiaa ajatella, sitä järkevämmäksi muodostui se ajatus että jokainen päivä kun minulla oli päänsärkyä tai migreeni, minun ei tarvinnut ajatella työtä ja yrittäjyyttä ja takaisin töihin palaamista ja rahaa ja elämää ja tulevaisuutta. Annoin tavallaan itselleni luvan olla stressaamatta kun sairastin.
Viimeinen niitti tähän arkkuun tuli mökkireissulla, jolloin huomasin että olin jo etukäteen tiennyt että mökillä en tule sairastamaan. Tajusin että koska siellä minulla ei ole mahdollisuutta minkäänlaiseen työntekoon, ei minulla ollut tarvetta sairastaakaan. Tämä oli ihan mahtava huomata! Siitä alkoi hidas, mutta varma paranenminen joka on käynnissä vieläkin, mutta nykyään tiedän mistä päänsäryt johtuvat ja osaan suhtautua itse särkyyn kohtuudella, enkä maailmanloppuna. Pahoja migreenejä minulla ei ole ollu pitkiin aikoihin.
Nyt uskallan pikkuhiljaa jo palata vähän töihinkin. Minulla on ollut vasta pari kuvausta/kk, mutta on aivan uskomattoman mahtavaa tehdä taas sitä työtä mitä niin paljon rakastan. Jatkan vielä töiden tekemistä laskutuspalvelun kautta, jotta se valtava stressi raha-asioista ei tule heti takaisin, mutta hiljaa hyvää tulee ja tällä kertaa aion todellakin kuunnella kehoani sekä hyvässä että pahassa.
Olen kirjoittanut tämän blogipostauksen jo aikoja sitten, mutta vasta nyt tunnen olevani valmis tämän julkaisemaan. On hurjaa olla haavoittuvainen ja ajatella että näin sitä joku voi hyvinkin käyttää tätä kirjoitusta todisteena etten pysty tekemään työtäni. Mutta kuitenkin kaikkein tärkeintä minulle tuntuu olevan se että juuri sinä voit mahdollisesti saada tästä vähän voimaa eteenpäin tai nähdä itsesi myös tässä kirjoituksessa ja huomata sen tärkeän asian ettet ole yksin. Minulle tämä oli yksi kaikkein tärkeimmistä huomioista. Jos siis jaksoit lukea tänne asti, Kiitos kaunis! Minulle kaikkein tärkein voimavara ovat olleet ystävät ja perhe ja erityisesti kanssasisaret jotka tietävät miltä tämä tuntuu. Jos siis luet tätä ja haluat jutella kanssani, teen sen tosi mielelläni. Vertaisuki on äärettömän tärkeää!
